torstai 30. tammikuuta 2014

Lukija liikutetussa tilassa


Joku on kirjoittanut roskiskatoksen oveen lapun: "Aion kirjoittaa romaanin tilasta, kaupunkitilasta, rakennetusta tilasta, arkkitehtuurista; ja vallasta, subjektiviteetista, identiteetistä, eksistentiaalisesta maailmassaolemisesta. Romaanista tulee fragmentaarinen ja radikaalisti erilaisia tekstityyppejä sekoittava. Johtuuko se siitä, että koen nämä asiat siten, vai siitä että haluan niiden olevan sellaisia? Mitä vastaus tähän kysymykseen kertoo projektistani?"
               
Päätän varastaa hänen ideansa.

(Taneli Viljanen 2013, Kaikki tilat ovat täynnä aaveita. Mahdollisen Kirjallisuuden Seura. Vantaa. S. 25-26.)

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kasvottomat kaupparatsut


Kummituksen Kahdet kasvot -LP hankittu ja pariin kertaan kuunneltu. Tunnustettu ja todennettu omakohtaisesti se aavistus/konsensusmielipide, että yhtyeen historallinen merkitys pohjaa enemmän ulkomusiikillisiin arvoihin kuin esimerkiksi hevikitaroinnin edistyksellisyyteen tai camp-huumoriin.

Vaikka Kummituksen konsepti muistutti ulkoisesti pari vuotta aiemmin perustettua yhdysvaltalaista The Residentsiä, yhtyeiden ideologiset lähtökohdat olivat keskenään vastakkaiset. Kumpikin bändi käytti keikoillaan naamioita, ja soittajien henkilöllisyyksien oli määrä pysyä salaisuutena. Mutta jos residentit tekevät pilaa pop-teollisuuden logiikoista käsitetaiteellisilla levyjulkaisuillaan ja performansseillaan, Kummituksen naamiomiehet olivat liikkeellä pelkästään kaupallisin tavoittein. Idean naamioitumisesta keksi tamperelainen ohjelmatoimistoyrittäjä Heikki Kauppinen, joten Kummitusta voidaan pitää myös varhaisena manageriportaassa suunniteltuna poikabändinä.

Lupaavasta novelty-potentiaalistaan, hiotusta kaupallisesta strategiastaan ja muusikoiden ammattitaidosta huolimatta Kummitus jäi lyhytikäiseksi yhden sinkkujulkaisun ja yhden studioalbumin kokoonpanoksi. Sen sijaan umpiavantgardistinen The Residents porskuttaa korskeampana kuin koskaan: nelikymmenvuotinen ura on poikinut kuutisenkymmentä äänilevyllistä sumeaa mörköoopperaa ja niin kryptisiä taiteidenvälisiä hankkeita, että asian harrastajankin on vaikea pysyä laskuissa mukana.

Ilahduttavasti Kummituksen kantava voima Jussi Niemi on sittemmin löytänyt paikkansa suomalaisen kauhurockin kovassa ytimessä. Asema Matti Nykäsen mentorina, hovisäveltäjänä, luottokitaristina ja takapiruna on johdonmukaista jatkoa Kummitus-projektille.

Anonyymit naamiobändit ovat lyöneet läpi isosti suomalaisessa musiikkibisneksessä ainakin kaksi kertaa: Batin ja Ryydin Ehtaa tavaraa myi 52 000 kappaletta vuonna 1989, ja Lordista tuli kansainvälinen ilmiö euroviisuvoiton myötä 2006. Ehkä mukaan voidaan lukea myös salanimellä ja kasvottomana uransa aloittanut Petri Nygård, vaikka hänen live-esiintymisiinsä ei liittynyt näyttäviä naamiaisasuja.

Vaikka moni pitää Batia ja Ryydiä yhden hitin ihmeenä eikä kaksikko ole julkaissut uutta materiaalia sitten vuoden 1998, heidän keikkailu-uransa on jatkunut näihin päiviin saakka. Suuria stadioneja duo ei enää vedä täyteen, ja ehkä siksi myös yhtyeen estetiikka on alkanut lipua valtavirrasta kohti marginaalia. En kuitenkaan ryhdy nyt rakentamaan mainitsemieni bändien ympärille analyyttisiä nelikenttiä, sillä kirjoitukseni varsinainen aihe on yleishumanistinen: ajatuksia uudelle vuodelle 2014.

Pyydän blogini lukijoita katsomaan ennakkoluuloitta alla olevat keikkataltioinnit ja vertailemaan esityskokonaisuuksia keskenään. Toinen yhtye edustaa esoteerista hipsterismiä, toinen niin sanottua junttidiskoa. Mutta onko tyyliero lopultakaan jyrkkä?


    
Näen tässä kahden maailman kohtaamisen mahdollisuuden. Jos suomalainen kokeellisen popin harrastaja hakee unheimlicheja elämyksiä John Mausin, My Robot Friendin tai The Residentsin tuotannosta, voiko hän rehellisyyden nimissä sivuuttaa Batin ja Ryydin nykyistä tummansävyistä vahinkoavantgardea? Ja jos vastaavasti kansan syvien rivien edustaja nauttii "ehdasta tavarasta", miksei häneen vetoaisi myös residenttien värikäs navanalushuumori?

Vanha teema, Suomen kansan jakautuminen toisilleen vihamielisiin leireihin, on puhuttanut ihmisiä taas viime aikoina. Esimerkiksi sarjakuvataiteilija Ville Ranta esitti uudenvuoden toiveenaan, että ihmiset lopettaisivat toistensa tahallisen väärinymmärtämisen sosiaalisessa mediassa ja alkaisivat kuunnella eri mieltä olevia. Erityisesti konservatiivisten ja cityliberaalien arvojen yhteentörmäys tuottaa keskustelupalstoilla jatkuvasti tulisia yhteenottoja ja vastapuolen leimaamisyrityksiä.

Voisivatko osapuolet päästä ylös poteroistaan ja löytää yhteisen sävelen Batin, Ryydin ja residenttien avustuksella?